29.5.2010
Nyt on tullut aika heittää hyvästit pienelle lapsellemme, Julialle. Aikaa on esityksistä vierähtänyt viikko jos toinenkin, mutta silti se on jotenkin kulkenut mukana jokapäiväisessä elämässä. Tänään Kannarista kajahtaa, kun hulvaton juliasakki kokoontuu jättämään hyvästit upealle produktiolle. Hätä ei ole tämännäköinen. Tulossa saattaa olla lisää.
On ihanaa taas kokoontua pitkästä aikaa kaikkien ihmisten kanssa, ja viettää oikein mukavaa aikaa. Luulen, että tästä päivästä tulee vähintäänkin yhtä ihana kuin niistä enskarijatkoistakin. Yllätyksiäkin saattaa olla luvassa, jos oikein kovasti toivoo. Myös illan asuteema on herättänyt kysymyksiä varsinkin näyttelijäkolleegojeni keskuudessa. Luovuutta kehiin!
Kyllä täytyy taas todeta tämän teatterin ihanuus. Teatterin taiteena – sekä nimenomainen RTT. Jokainen tulee sellaisena kuin on, ja lopputulos on upeampaa, mitä kukaan on ikinä osannut toivoa.
Ida
1 kommentti
22.4.2010
Odotamme Tiinan kanssa lavan takana. Antti ilmestyy jääkaapin takaa telineiden edestä kävellen lavan toiseen päähän. Onni ja Miikka lähtevät seuraamaan. Even pilli hukkuu videon ja nauhamusiikin alle. Pojat ottavat hyökkävän askeleen toisiaan kohti. Huokaan. Tiedän, että kaikki on nyt ohitse. Miten tässä näin kävi? Miksi kaikki loppui niin äkkiä?
Astellessamme lavalle jonkin sorttinen haikeus valtasi kehon, totta kai olin hirveän ylpeä kaikesta. Viimeistä esitystä oli tullut katsomaan äitini, isovanhempani ja kaksi läheisintä ystävääni, se lisäsi jotenkin tunnelmaa entisestään. Viimeinen esitys oli mielestäni kokonaisuudessaan paras, ei enää IHAN OK eikä LÄHES TÄYDELLINEN vaan loistava, ihana, täydellinen, mahtava, kaunis, herkkä…
Nyt kaikki on siis ohi. Jotenkin kaikki paine purkautui ainakin minulla kehon kautta: sain kivan pienen flunssan. Kaipaan jo nyt kaikkia ihania ihmisiä, en ainoastaan näyttelijöitä, myös kaikkia romulaisia ihan kaikkia. Onneksi yhteistyö jatkuu ainakin taideleirillä, ja onhan hautajaisetkin vielä pitämättä! Ja voin kertoa, ettei tapaamiset jää vain siihen – onneksi. Tulisin varmaan jotenkin hulluksi. Näin “vanhalla” iällä tuntuu, että on vaikeampi kehittää uusia ja kestäviä ystävyyssuhteita. Lukiossa saattaa jonkun kanssa olla yhden jakson ajan sama kurssi: käydään syömässä yhdessä, joskus kahvilla ja sitten, se loppuu. Seuraavassa jaksossa ei edes moikata. Ihmiset katsovat nenänvartta pitkin ja ennakkoluulot valtaavat. Miksi hiekkalaatikolla oli helppo vain alkaa rupattelemaan ihan mistä vaan toisen leikkijän kanssa? Päiväkodissa kaikki olivat suunnilleen kavereita. No elämähän ei ole tietenkään pelkkää ruusuilla tanssimista.
Nämä uuden tuttavuudet ovat kyllä vieneet palan sydämestäni mennessään. Toivoisin, että voisimme synnyttää tänne tai sinne Sastamalan seudulle jotain yhtä suurta ja hienoa kuin Julian varjossa. Aina voi toivoa, mutta jos se on meidän ryhmästämme kiinni, niin kyllä tapahtuu! Varokaa vaan, täältä tullaan!
Ida
Avaa keskustelu
18.4.2010
Viimeinen esitys on nyt sitten ohi :( Kiitos ihanat ja rakkaat Juliat ja Romut! <3
ENNEN ESITYSTÄ: Porukka on ihan maissa ja suree, mutta energiaa riittää, meikkausta ja hiusten laittoo, halauksia ja kiitoksia.
VÄLIAJALLA: Istun Santun sylissä, Santtu luulee olevansa ovela ja yrittää tiputtaa mut niin että aukasee jalkansa yhtä äkkiä, mutta pilkka osui omaan nilkkaa ja santun housut repesivät :”DDD muutama SAATTOI hieman nauraa :DD
ESITYKSEN LOPUTTUA: Ollaan fiiliksissa ja hakeina, kaikilla vähän tyhjä olo. Kiitoksia lisää, lisää, lisää ja paljon taputuksia. Iso hali kaikkien ihmisten kesken <3 Halauksia ja puhelinnumeroiden vaihtoja, lupauksia yhteyden pidosta ja näkemisestä. Illan kruunasi ajelu Antin kevarin kyydissä<3<3<3 HUIPPUA, NIIIN SIIISTII!!
Pitkä matka on kuljettu odottaen tätä, nyt kyllä toivoisi että oltaisiin sen matkan alussa eikä lopussa. Tavattu hienoja uusia ihmisiä ja valloittavia persoonia. Paljon mahtuu tapahtumia ja sattumia viimeiseen yhdeksään kuukauteen.
Siihen päättyi Julian varjossa, Alice kiittää ja kumartaa!
Eeva
Avaa keskustelu
18.4.2010
Ensin oli kenraali, sitten enskari, sitten jatkot ja jatkojen jatkot. Vielä kuusi esitystä omine kommervenkkeineen: pari hajonnutta jääkaappia, yhteistyökyvytön lamppu, vuorosanojen skippailua jne, ja olemme päässeet siihen pisteeseen, että on jäljellä enää yksi ja vain yksi näytös. Mitä sen jälkeen?
Ajatuskin Julian loppumisesta tuo harmaita hiuksia. Mitä sitten teen iltaisin viidestä eteenpäin? Milloin ehdin näkemään taas kaikkia niitä ihania ihmisiä, joihin olen tässä puolen vuoden aikana saanut tutustua? Koska pääsen taas näyttämölle? Paljon kysymyksia vilisee varmasti jokaisen päässä. Blogikin on saanut hieman harvemmin päivityksiä, kun tuo Romu-halli on vetänyt puoleensa niin matikan kirjojen parista kuin muidenkin askareiden.
Totta puhuakseni en olisi uskonut, että meistä tulee näin upea tiimi. Sitä kerroinkin jo ensimmäisessä kirjoituksessanikin, mutta ihan oikeasti, elokuussa 14 toisilleen tuntematonta ihmistä laitetaan Samin, Kaarinan ja englantia puhuvan Joannen kanssa samaan huoneeseen ja sanotaan, että valmisteilla olisi tällä porukalla näytelmä. Halleluja! En tuona päivänä olisi uskonut, mihin tämä kaikki johtaa ja kuinka suureen projektiin olin astunut.
Projektin aikana on tapahtunut kaikenlaista: näyttelijävaihdoksia, lukuharkkoja, sketsejä, ihania valokuvia, niskahierontapiiri, Romeo&Julia, säveltämistä ja kaikkea, josta en vaihtaisi päivääkään pois. Haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet tämän kaiken mahdollisesti! Yhteyttä tullaan varmasti pitämään jatkossakin. Tänään siis kaikki katsomaan viimeinen energialatautunut esitys Vammalan Romulla klo 19! Tupa täyteen!
Ida
Avaa keskustelu
2.4.2010
Sana loma. Voidaanko puhua sanan loma todellisesta merkityksestä, kun kalenterin sivuilla LOMA lukee mitä hauskempia menoja. Kellonaikojen kohdilla notkuu kiireessä kirjoitettuja suttutekstejä, joista hädin tuskin saa selvää. Joskus mietin, millaista olisi ollut elää vaikka 20-luvulla. Olisiko elämä ollut yhtä hektistä? Sitä en voi koskaan saada selville, mutta pakko myöntää, että ikäisekseni minulla todella on paljon menoa ja meininkiä. Osasta en voi kuin syyttää itseäni. Yksi asia kuitenkin on, mistä en tällä hetkellä luopuisi mistään hinnasta, Julian varjossa. Vaikka välillä ottaa kaikki päähän, harkat venyy, ruokatauko huikeat 5 minuuttia, pyöräilen vesisateessa levittelemässä julisteita ympäri Huittista jne…
Kun eilen saavuin harkkoihin, ei ollut aavistustakaan, mitä tuleman pitää. Astuin köksä-tilaan vastaani kävelee, mitä upeammat näköisiä taiteilijoita! Mitä täällä tapahtuu? Maskeeraaja oli päässyt vauhtiin. Aika upean räväköitä meikkejä! No tietenkin innolla odotin, että minkälaiset meikit näytelmän “koviksille” eli rumpaleille on keksitty. Kieltämättä suuni loksahti polviin, kun Tiina istui tuoliin ja Riina otti esiin valkoisen kasvovärin. Siinä kieltämättä tuli hieman karvaat tunnelmat, kun kanssanäyttelijöillä oli mitä makeimmat pinkit luomivärit ja meidän, rumpaleiden naamat lotikoidaan maalilla peittoon. Innolla odotan, että miltä näytän oikein tuossa haamu-lookissani.
Eilen tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että kaiken tämän hässäkän jälkeen, olemme saaneet aikaan näytelmän. Asut, meikki, lavasteet ja läpimeno. Sitä ei oikein ihan vielä hahmota, että ensi-ilta on tasan viikon päästä! Luulenkin, että viikonlopun aikana pääsemme aimoaskeleen eteenpäin kaikessa. En millään malttaisi enää odottaa ensi-iltaa. Lopputuloksesta tulee jotain, mitä ei näillä seuduilla ole nähty pitkään aikaan, tai koskaan?
Ida
Avaa keskustelu
