Muistiin merkittyä
Olipa kerran kansalaisopisto, nuori ja vailla perinteitä. Oli pioneerityöstä pitävä, perinteen suhteen epävarma kolmikymppinen opettaja. Oli opiskellut englantia ja yleistä kirjallisuustiedettä, tykkäsi olla tosissaan, läpi harmajan kiven. Kieltenopettajan virassa oli luontevaa hakea kulttuuriotetta, teematilaisuuksia ja suggestopediaa. Oli myös opistoa tukevan oheistoiminnan, yhteisöllisen kehittelyn tarvetta opiskelijayhdistyksessä. Rahaa puuttui. Opettaja lupasi ohjata näytelmän, että saadaan lipputuloja. Näyttelijät etsittiin yksitellen.
Esitettäväksi valittiin J.M. Syngen Vihreän saaren sankari. Se on tarina miehestä, joka oppii muuttamaan kohtaloaan kertomalla tarinansa uudella tavalla. Opettajan mielestä se oli nerokas viesti aikuisoppijalle (NLP:sta ei oltu kuultu sanaakaan silloin, 80-luvun alussa). Siitä tuli ihan hyvä esitys, ja Satakunnan Kansan Risto Ojanen kiitti sitä oikeista asioista. Opettaja pörhistyi ja uskalsi jatkaa, mottonaan: joko klassikoita tai varta vasten meille tehtyjä juttuja. Ryhmä alkoi kutsua itseään Romulan Taiteelliseksi Teatteriksi.
Joitakin vuosia myöhemmin Tuuli Peltomaa, nykyisin Räsänen, pyysi opettajaa nuorten teatterileirille mukaan. Syntyi nuorten ryhmiä. Opistoon tuli taideopettajaksi Ari Virtanen, joka halusi lavastaa ja puvustaa ulkoilmanäyttämölle Mika Waltarin Neljä päivänlaskua, jonka opettajamme dramatisoi ja ohjasi. Siitä tuli hyvä yhteinen kokemus. Jatkettiin yhdistämällä nuorten ja aikuisten ryhmät Päättymättömään tarinaan, että saatiin roolit oikean ikäisten ihmisten nahkoihin.
Seurasi runsaasti sopeutumista, kunnioittamisen opettelua. Paikkakunnan suuren pojan, runoilija Kaarlo Sarkian syntymästä tuli kuluneeksi 90 vuotta vuonna 1992. Nimikkoseura rakennutti ulkoilmanäyttämön Kokemäenjoen rannalle, ja pyysi romulalaisia ajamaan sen sisään järjestämällä esityksiä, jotta yleisö löytää polun näyttämölle. Aloitettiin yhteistyö Panu Rajalan kanssa, syntyi kantaesityksiä Sarkian elämänvaiheita kuvaavista näytelmistä: Velka elämälle, Elämään kahlittu, Unen kaivo.
Huittisissa Länsi-Suomen opistossa oli opettajana britti Joanne Greenwood. Tarinamme alussa kolmikymppinen, nyt jo nelikymppinen opettajamme laajensi pedagogisia opintojaan ja osallistui Joannen English Drama -kurssiin. Seurasi ystävyys, joka johti yhteistyöhön. Halusivat esittää Shakespearen näytelmiä suomeksi ulkoilmanäyttämöllä brittien ohjauksella ja designilla. Joannen ohjaajaystävä Chris Spring tuli kolmanneksi. Roolijako tehtiin syksyllä, paikallisopettajamme johti talven kokoontumisia, joissa opeteltiin vuorosanat ja tehtiin omaa taustatutkimusta. Puvustuspiiri kokoontui Joannen (englanninkielisten) työpiirustusten ympärille rakentamaan kaavoja ja pukuja.
Pääsiäisenä muuttolinnut lensivät pitämään muutaman työpajan, ja sitten, heinäkuun lopulla tulivat varsinaiseen esityksen rakennustyöhön. Alle kolmessa viikossa se valmistui ensi-iltaan. Pääosan esittäjä ei puhunut englantia, eikä ohjaaja suomea. Mutta monet lukiolaiset puhuivat, kun muuten ei olisi mistään tullut mitään. Sovittiin, että joka viides vuosi toistetaan sama juttu niin kauan kuin se on kivaa, ja Williamilla näytelmiä piisaa. Kaksi vuotta sitten oli vuorossa Kesäyön uni, ja opettajammekin oli jo viettänyt 50-vuotisjuhlansa! Onneksi saatiin lavastepuuseppä-lopputyön tekijä Tyrvään käsi-ja taideteollisesta omien taitajien kympiksi.
Oli kivaa, seuraavaksi taitaa tulla Romeo ja Julia. Samaan aikaan on entisistä teatterinuorista kasvanut aikuisia luovien ammattien harjoittajia. Tyttö- ja poika- ja yleisystävät on aika tehokkaasti imuroitu mukaan. Tekevät draamaa, foorumia, devised- ja liikejuttuja sekä perheteatteria. On omaa musiikki- ja visuaalista resurssia. Sami Vehmersuo ohjasi keväällä Viattomuuden lauluja, sanattoman liikkeeseen, tilaan ja ääneen nojaavan tarinan. Sitten saatiin ammattilainen käsikirjoittaja Susanna Laaksonen mukaan, ja syntyi kesäksi kimppakäsikirjoitus kolmen pekkaan (Susanna Lehtonen, Pauli Kylväjä, Kaarina Karjula): Hesekielin pyöräkorjaamo eli Tunne hurmio. Syksyllä Johanna Koivu pitää työpajan roolinrakennuksesta.
Kurssit toteutetaan opistossa. Esitystoiminta tapahtuu harrastajateatterina, jonka taloudenpito kulkee opiston opiskelijayhdistyksen (ry) kautta. Kaikenlaisia tilapäätaide- ja tilauskeikkoja varten perustettiin Virmajuuri Osuuspalvelut, jossa toimii muutama muukin ihminen. Kunnan kulttuuritoimi esimerkiksi tilaa osuuskunnalta pikku esityksiä kouluille, päiväkoteihin ja vanhusten tiloihin. Ei sillä rikastu, mutta pysyy rakkaudessa. Sitä se kai kaikki onkin ollut, rakkauteen hakeutumista ja sen hyvän tahdon vaalimista yhdessä. Eikä se mitään positiivista hymisevää hempeilyä ole ollut, vaan parhaimmillaan päättäväistä hyväntuulisuutta, pahimmillaan infernaalista pitkäpinnaistumista polulla, jonka nimi on muutos.
Kaarina Karjula
Kirjoitus on julkaistu FIDEA – Suomen draama- ja teatterioeptuksen liiton jäsenlehdessä 2/2003.